Eläinhenkkareita tuottava Johanna Junttila – ”lukijoista tuntuu henkilökohtaiselta, kun oma mielieläin pääsee esiin”

Majavista kertova reportaasi syntyi, vaikka yhtään majavaa ei näkynyt. 

”Se oli ammatillinen haaste: miten pitää teksti kiinnostavana, kun sekä lukija että kirjoittaja väistämättä pettyvät siihen, ettei majavia nähty?”

Ensimmäiset majavansa Johanna näki myöhemmin kanootista käsin. Kohtaaminen jäi mieleen. Vasta silloin eläimen koko konkretisoitui tavalla, johon yksikään tietolaatikko ei pysty.

”Voin lukea paperilta, että majava voi olla liki puolentoista metrin mittainen ja painaa yli 30 kiloa, mutta on aivan eri asia kohdata se silmästä silmään.”

Suuri osa työstä tehdään kirjoituspöydän ääressä ja Johannan ahkerassa käytössä ovat kirjastojen kirjavarastot, erilaiset tilastot ja tutkimusartikkelit. Tehtävänä on rakentaa lukijalle kokemus eläimestä, jota tämä ei välttämättä koskaan kohtaa luonnossa.

Fasaania käsittelevää juttua varten tutkittua tietoa löytyi niukasti, mutta lopulta vastaan tuli liki 50 vuotta vanha kirja. Suomalainen riistatutkija oli kirjannut siihen yksityiskohtaisia havaintoja fasaanien käyttäytymisestä: kukkojen keväisistä taisteluista, talvisista nukkumapaikoista ja lajille ominaisista tavoista. Havaintojen avulla juttu sai eloa. Lukija ei enää pelkästään lukenut fasaanista vaan saattoi kuvitella seuraavansa sen elämää vierestä. 

Metsäjänisjutun lähtökohta oli kuva. Ruskean kesäpukunsa ja valkoisen talvivärinsä välissä oleva jänis pysäytti, mutta hyvä valokuva ei tehnyt hyvää tarinaa. 

Johanna etsi metsäjäniksestä kotimaista tutkimusta ja huomasi nopeasti, ettei selvää asiantuntijaa löytynyt. Hän haki kirjastosta kaikki metsäjänistä käsittelevät kirjat ja alkoi selata. Yhden kirjoista oli kirjoittanut entinen IT-konsultti, joka oli muuttanut Lappiin ja alkanut seurata mökkinsä ympäristön metsäjäniksiä. 

”Sieltä löytyi aivan älyttömiä helmiä. Moni asia oli jopa päinvastoin kuin mitä meille usein kerrotaan.”

Metsäjänis ei ollutkaan vain pelokas jänishousu, joka lähtee pakoon heti kun näkee jotakin uhkaavaa. Se tuntee reviirinsä, arvioi vaaroja ja osaa tarvittaessa puolustautua.

Tiede Luonnon kanteen päätyvät useimmiten lajit, joihin lukijalla on jo ennestään jokin suhde. Nisäkkäät tuntuvat tutuilta ja helposti lähestyttäviltä. Linnuista taas monella on omia havaintoja ja muistoja. 

Sisilisko oli poikkeus. 

”Sisilisko ei ollut perinteinen karismaattinen kansitähti, mutta kun tämä pieni, tuttu ja silti vieras eläin nostettiin kanteen suurennettuna, syntyi hauska ristiriita: onko sisilisko tosiaan tuon näköinen, ja enpä tiedäkään siitä kovin paljon”, Johanna kertoo. 

Olennainen osa lukukokemusta ovat kuvat. Tiede Luonto käyttää kuvia kuvatoimistoista, Sanoman arkistoista ja kotimaisilta luontokuvaajilta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissakin työskentelevän valokuvaajan Kimmo Taskisen luontokuvat ovat toimitukselle arvokas resurssi. 

”Eläinlajien tunnistamisessa on oltava tarkka. Maallikon silmään suomalainen ja englantilainen jänis voivat näyttää samalta, mutta lajin tuntevat näkevät erot.” 

Joskus kuvat löytyvät haastateltavilta, joilla voi olla hallussaan harvinaisia otoksia tilanteista, joihin muut eivät pääse.  

Tiede Luonnon vahvuus on, että se kiinnostaa niin retkeilijöitä, mökkeilijöitä, lintuharrastajia, metsästäjiä kuin ihmisiä, jotka haluavat vain ymmärtää ympäröivää maailmaa vähän paremmin. Eläinjutuista saatu palaute kertoo, kuinka vahva suhde ihmisillä on luontoon. Lukijat eivät kommentoi vain jutun tietoja vaan alkavat kertoa omia kohtaamisiaan. 

Korppijuttu herätti kokemuksia korppien älykkyydestä ja kommunikoinnista niiden kanssa. Piisamijuttu sai sosiaalisessa mediassa tavallista enemmän kommentteja, kun ihmiset jakoivat havaintojaan ja teorioitaan siitä, mitä piisamikannoille oli voinut tapahtua. Metsäjänis puolestaan kosketti siksi, että se yhdisti tutun eläimen ja myytinmurtamisen. 

”Kun ihminen on kiinnittynyt johonkin eläimeen, tuntuu henkilökohtaiselta, että oma mielieläin pääsee esiin.”

Johanna kertoo olleensa kiinnostunut luonnosta niin kauan kuin muistaa. Jo lapsena hänelle tilattiin Eläinmaailma-lehteä, ja sitten National Geographic. Luonto, eläimet ja niiden taustalla vaikuttavat ilmiöt ovat kulkeneet mukana varhaisista vuosista asti. 

Vuonna 2013 Johanna aloitti harjoittelijana Tiede-lehdessä Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijana. Tiedejournalismi tuntui nopeasti omalta. Vuonna 2021 tie jatkui Tiede Luontoon, jossa Johanna työskentelee tuottajana. Viime aikoina työ on painottunut erityisesti kansieläimiin, reportaaseihin ja retkeilysisältöihin.

Työssä yhdistyvät journalistinen uteliaisuus, luontotieto ja halu kertoa monimutkaisista asioista niin, että lukija haluaa kääntää sivua. 

”Jos kirjoittaa 15 000 merkkiä sisiliskosta, kiinnostukseni eläimeen pitää olla aitoa.” 

Nykyinen työ tuntuu hänestä yhä ajoittain lähes uskomattomalta. 

”Onhan tämä käsittämätöntä. Pystyn elättämään perhettä sillä, että opin lisää eläimistä ja luonnosta ja saan kertoa siitä muille. Jos joku olisi kertonut juuri lukemaan oppineelle pienelle Johannalle, että joskus teen tätä työkseni, en tiedä, miten olisin pystynyt odottamaan aikuiseksi kasvamista”, Johanna sanoo.